Nyt kun blogeissa on tapana kertoa kuka on loukannut minua,niin osoitan tämän Loikkasit minua - tekstin anopilleni. Minulla on ihana ja ymmärtäväinen anoppi. Tai ainakin luulin niin. Olin lasten kanssa viikonlopun reissussa niin eikös tämä ihana anoppini ollut päästellyt sammakoita suustaan pojallensa eli miehelleni. Kyllä kuulemma hänen aikanaan ehdittijn hoitaa lapset ja koti, ei ollut tällaista kaaosta kuin meillä aina on. No joo, myönnän etten ole siisteyden perikuva mutta yritän parhaani olla hyvä äiti ja vaimo. Mutta kun minäkin olen vain ihminen. En kovin hyvä sellainen. Ennen luulin olevani mutta lasten myötä kaikki oman lapsuuden paska alkaa nousta pintaan. En ole sellainen äiti kun haluaisin. Olen takakireä, liian vakavamielinen, en osaa aina asettua lapsen asemaan, en aina jaksa ymmärtää, pelkään ja varoittelen liikaa jne. Oma äitini on mitä ilmeisemmin narsisti, jolle en ole koskaan kelvannut, enkä tule koskaan kelpaamaan. Asia, jonka kanssa elän päivittäin. En halua  välittää paskaakaan kelpaanko vai enkö mutta äiti on aina äiti. Ja huomaan esikoisessani samoja piirteitä, halua miellyttää äitiä. Koitan olla välittämättä "tuhmuuksista", mutta aina toisinaan saan raivarin.

Toinen aspekti tässä kuvioss on, että vaikka mies on läsnä, hänen sairautensa taki hoidan lasten asiat ja koiran lenkitykset, kotityöt, pihatyöt ym. yksikseni. Tai yritän hoitaa lasten pyöriessä jaloissa. Tod näk olen liian kovalla kuormituksella, ainakin eilen lukemani stressitestin mukaan. Koen monesti vaikeaksi rentoutua tai nauttia hetkestä. Mietin vain asioita, joita pitäisi tehdä. Nyt kun toisen lapsen syntymän myötä olen ottanut rennommin (plus takana on muutto uuteen kotiin ollessani raskaana, eli koti on  vieläkin sekaisin muutosta, vaikka vauva on jo 9 kk vanha), anoppini tulee mutisemaan että pitäisi jaksaa ja tehdä enempi. Haluaako ne oikeaasti että tapan itseni sillä suorittamisella ja lopulta teen pahaa lapsilleni kun en enää jaksa?! Mitä  vitun väliä on sillä onko meillä paskaista vai ei, miulla on loppuelämä aikaa siivota, nää lapsey on pieniä vain hetken. VITTU!

Kolmas aspekti on se, että koska äitini on minut maanrakoon polkenut, jollain sairaalla tavalla uskon tämän ansainneeni. Itse olen valintani tehnyt, ei kukaan vaan kertonut, että tämä  on tällaista. Kaksi lasta menee samalla kuin yksi. Ei mene. Kumpaakaan en kadu, ihania lapsia, mutta joskus vaan kaipaisin hyväksyntää. Ja anopiltani luulin sitä saavani, mut kiitos rakas anoppi, että vedit senkin maton altani. En kelpaa siis sinullekaan virheineni. Aivan sama, heikko itsegunto saitaad uuden särön, mut eteenpäin potkitaan. Mutta en tiedä voinko enää samoin iloita seurastasi tai luottaa sinuun. Saati koetko avunpyyntöni heikkoudeksi. En halua olla heikko, mutta olen kun arvostelu saa  minut pois raiteilta. Onneksi on ihanat lapset, aviomieheni ja pari luottoystävää. Itkut itketty, eteenpäin sano mummo. Heido.