Nyt kun blogeissa on tapana kertoa kuka on loukannut minua,niin osoitan tämän Loikkasit minua - tekstin anopilleni. Minulla on ihana ja ymmärtäväinen anoppi. Tai ainakin luulin niin. Olin lasten kanssa viikonlopun reissussa niin eikös tämä ihana anoppini ollut päästellyt sammakoita suustaan pojallensa eli miehelleni. Kyllä kuulemma hänen aikanaan ehdittijn hoitaa lapset ja koti, ei ollut tällaista kaaosta kuin meillä aina on. No joo, myönnän etten ole siisteyden perikuva mutta yritän parhaani olla hyvä äiti ja vaimo. Mutta kun minäkin olen vain ihminen. En kovin hyvä sellainen. Ennen luulin olevani mutta lasten myötä kaikki oman lapsuuden paska alkaa nousta pintaan. En ole sellainen äiti kun haluaisin. Olen takakireä, liian vakavamielinen, en osaa aina asettua lapsen asemaan, en aina jaksa ymmärtää, pelkään ja varoittelen liikaa jne. Oma äitini on mitä ilmeisemmin narsisti, jolle en ole koskaan kelvannut, enkä tule koskaan kelpaamaan. Asia, jonka kanssa elän päivittäin. En halua  välittää paskaakaan kelpaanko vai enkö mutta äiti on aina äiti. Ja huomaan esikoisessani samoja piirteitä, halua miellyttää äitiä. Koitan olla välittämättä "tuhmuuksista", mutta aina toisinaan saan raivarin.

Toinen aspekti tässä kuvioss on, että vaikka mies on läsnä, hänen sairautensa taki hoidan lasten asiat ja koiran lenkitykset, kotityöt, pihatyöt ym. yksikseni. Tai yritän hoitaa lasten pyöriessä jaloissa. Tod näk olen liian kovalla kuormituksella, ainakin eilen lukemani stressitestin mukaan. Koen monesti vaikeaksi rentoutua tai nauttia hetkestä. Mietin vain asioita, joita pitäisi tehdä. Nyt kun toisen lapsen syntymän myötä olen ottanut rennommin (plus takana on muutto uuteen kotiin ollessani raskaana, eli koti on  vieläkin sekaisin muutosta, vaikka vauva on jo 9 kk vanha), anoppini tulee mutisemaan että pitäisi jaksaa ja tehdä enempi. Haluaako ne oikeaasti että tapan itseni sillä suorittamisella ja lopulta teen pahaa lapsilleni kun en enää jaksa?! Mitä  vitun väliä on sillä onko meillä paskaista vai ei, miulla on loppuelämä aikaa siivota, nää lapsey on pieniä vain hetken. VITTU!

Kolmas aspekti on se, että koska äitini on minut maanrakoon polkenut, jollain sairaalla tavalla uskon tämän ansainneeni. Itse olen valintani tehnyt, ei kukaan vaan kertonut, että tämä  on tällaista. Kaksi lasta menee samalla kuin yksi. Ei mene. Kumpaakaan en kadu, ihania lapsia, mutta joskus vaan kaipaisin hyväksyntää. Ja anopiltani luulin sitä saavani, mut kiitos rakas anoppi, että vedit senkin maton altani. En kelpaa siis sinullekaan virheineni. Aivan sama, heikko itsegunto saitaad uuden särön, mut eteenpäin potkitaan. Mutta en tiedä voinko enää samoin iloita seurastasi tai luottaa sinuun. Saati koetko avunpyyntöni heikkoudeksi. En halua olla heikko, mutta olen kun arvostelu saa  minut pois raiteilta. Onneksi on ihanat lapset, aviomieheni ja pari luottoystävää. Itkut itketty, eteenpäin sano mummo. Heido.

 

Näemmä viime kirjoituksesta on kulunut aikaa, sillä välin perhekoko on mm lisääntynyt yhdellä pienellä ihmistaimella, ja kiitos raskauden (ja hillittömän herkkujen mättämisen raskauden varjolla), paino heiluu taas 95 kilon tuntumassa. Jippii. Miksi sitä ihminen ei koskaan opi? Kysyn vaan. Mut suunta on vaan alaspäin, nyt jo ylipainon ilkeät sivuvaikutukset näkyy (kipeät polvet, hillitön kömpelyys, ärtyisyys, flunssaisuus ja mikä ikävintä, syö-syö-syöppöys.)

Tyttö syntyi elokuun lopulla, kesä oli viimeisillään raskaana olevalle raskas, etenkin kun halusin antaa esikoiselle vielä laatuaikaa äidin kanssa ennen vauvan syntymää, ja otin pojan pois hoidosta juhannukselta. Samaan aikaan mies työllsityi ja yhtäkkiä oltiinkin sit pojan kanssa kotona jumissa päivät pitkät. Pojan nukkuessa sit mussuttelin herkkuja, salmiakkia ja sipsejä mataliin verenpaineisiin. Painoa tuli raskauden aikana noin +15 kiloa. Saman verran pitäisi saada poiskin. Viitisen kiloa jäi laitokselle mut silti tuota painoa on se plus kymppi vähintään.

 

Keinot:

 

-herkuttelun vähentäminen ja herkkujen terveellistäminen

- ruokailurytmi kuriin, napostelut pois

- kasvikset ja hedelmät listalle takaisin

- liikuntaa (kunhan taas selviän tästä vuosisadan flunssasta)

 

Liikuntapiirakkaan kuuluu nyt kun synnytyksestä on vielä suhteellisen vähän aikaa, seuraavat lajit:

- sauvakävely (1-2 krt vko 20 min kerrallaan)

.- lenkkeily koiran ja/tai vaunujen kanssa (2-3 krt vkossa noin 40 min kerrallaan)

- kotijumppa (1-2 krt  krt vkossa)

- venyttely lenkkien jälkeen

 

Työkaluna tuttu ja turvallinen kiloklubi. Here we go! (again...)

 

Kiva jos joku löytää blogini, huikatkaa :)

 

 

On tää vaan niin vaikeeta. Tavoitteena olisi saada se paino edes vähän laskusuuntaan. Mutta kun, en vaan osaa säännöstellä syömisiäni. Hyvähän se toki on, kun en liho, vaan paino on pysynyt yli vuoden suurin piirtein samoissa lukemissa. Mutta jotain vois nyt tapahtua. Mutta millä sen jonkin sitten toteuttaa, onkin kysymys. Mikä keino puree? Herkkulakko sortui päivän nro 1 kohdalla, kaloreiden rajoittaminen ei tunnu onnistuvan. Olisikohan seuraava sitten vuoropaasto 5/2 idealla. Viisi päivää syöden noin 1800 kcal, 2 päivää 500 kcal. Tai sitten 5 pvää viikossa 1500 kcal ja vkonloput vähän rennommin.

Pitää tuumia. Liikuntaa kun ei kykene enää yhtään lisäämään, tehoja ehkä.

Uuden blogin kirjoittaminen nimittäin. En saanut itseäni enää motivoitua jatkamaan tuota aikaisempaa blogia (http://lihavaleidi.vuodatus.net/), mutta tuossa tuo linkki jos jotakuta aikaisemmat tapahtumat kiinnostaa. Tämä blogi nyt ainakin alkuun toimii minun ajatustenvirtana, kertoen koiran ja poja sekä minun eli äimännän toilailuista.

Viime viikon perjantaina päätin, että aloitan karkki- ja herkkulakon, kun tuo paino ei oikin näytä liikkuvan mihinkään suuntaan, vaikka liikun kuin sähköjänis koko hereilläoloaikana (no ok, töissä istua nökötän koneen ääressä, siellä ei oikein säntäillen synny tulosta). Mutta noin muuten. Ja tiedänhän mie, että ei sitä tulosta synny jos mättää herkkua naamaan loput ajasta :D Siis en nukkuessani vaan lähinnä ohimennessä sitä sun tätä.Ja siellä töissä.

No, kuinkas kävikään. Mentiin heti perjantaina sukulaistädin luo kylään, ja taistelin viimeiseen asti keksejä vastaan, kunnes täti sattui kysymään niin että maistoitko niitä keksejä. Johon totesin, että en, ja siitä se alamäki sitten lähti. Tosin, se oli aika lyhyt alamäki, söin yhden keksin yhtä laatua ja toisen toista. Muuten sitten viikonloppuna tuli herkuteltuakin. Lauataina ensin kahvipödässä pullaa ja vielä suklaata. Sipsipussi tuli ostettua kaupasta ja tuhottua miehen kanssa kahteen pekkaan la-su. Samoten sunnuntaina siivotessa löysin karkkikulhon ja verotin siitä innoissani. Että se siitä herkkulakosta. Kohtuuden opettelussakin on tarpeeksi...Ehkä mie vielä joskus opin.

No, huomenna aamusta kuntosalille ja päivä töissä. Kaupasta koitin ostaa eväitä (ja jopa terveellisiä sellaisia!) ylityöviikon varalle, josko ei tarvisi juosta kaupassa ostamassa suklaata.

Lähtökohtana paino nyt noin 86 kg, painoindeksi noin 28. Ei hyvä ei kammottava. Kohtuu normi, mut silti jokusen kilon (5-7 kg) voisi pudottaa ja senttejä kiristää. Ja herkuttelun kohtuullistaa.

Mut tästä se lähtee taas.